Mikäli pidätte silmät auki seuraavan kerran huoltoasemalla vieraillessanne, saatatte hyvinkin törmätä Kalevi Hokkasen kokoelmalevyyn, jota myös kulttuuriteoksi humpan asiain tuntevilla tahoilla tavataan mainittaman.

14. päivä helmikuuta 1986 noudettiin etu-töölöläisestä kaksiosta äskettäin menehtyneen miehen tuore ruumis, jota edes ambulanssikuskit eivät tunnistaneet lukuisten märkivien paiseiden alta. Ruumis oli Kalevi ”Kale” Hokkasen (1915-1985), Suomen unhoonjääneimmän laulajan, joka oli viettänyt viimeiset vuotensa askeettisesti varakkaan margariini-imperiumiperijättären Annica Furmarkin hoivassa. ”Suomen Hopeakurkuksi 1962” monasti nimetyn Hokkasen baritoniääni ei ollut enää pitkään aikaan kelvannut levyille saakka, ja kuolinpesästä löytyikin vino pino suhisevia, huonolla mikrofonilla + magnetofonilla tehtyjä c-kasettiäänityksiä. Mies oli uskonut ääneensä viimeiseen asti. Asunnon wc:n kylpyamme oli täynnä kirkasta nestettä, joka myöhemmissä laboratoriokokeissa todettiin puhtaaksi vedeksi. Se oli vienyt syövereihinsä tämän kovia kokeneen absolutistilaulajan, joka kuoli vain noin kaksi viikkoa mesenaattinsa jälkeen.

Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, on syytä palata muistelemaan, kuka oli tämä periaatteessa kansan rakastama Kalevi Hokkanen, ikuinen lämmittelijäsolisti, joka jäi erittäin epäreilusti Olavi Virran varjoon.

Kalevi Hokkasen velipuoli Timo Hokkanen esittää vanhassa Seura-lehden haastattelussa oman teoriansa siitä, mikä Kalevin tappoi:

- Elämäänhän se kuoli, ilman muuta. Ja sitten sillä oli se sairaus. Ei siinä kunnossa olis saanut enää laulaa. Loppuaikana tuli pelkkää lämmintä ilimaa! Olisi pysyny hiljaa vaan, ni olisi saanu elää laatuaikaa vielä ainakin vuoden! Kymmenet keikat Virran Ollin ja Karl-Erikin kanssa... kyllähän se on elämän eroosiota kelle tahansa.

Jälkeenmainitulla Timo Hokkanen viittaa Kake Randeliniin, jonka lämmittelijänä Kalevi Hokkanen ehti uransa ehtoopuolella toimia.

Kuin ihmeen kaupalla pystyin jäljittämään haastateltavaksi Hokkasen Rundmarkers -vakio-orkesterin alkuperäiskokoonpanon saxofonistin Stig-Olof Fransmanin munkkiniemeläisestä yksiöstä. Hän antaa nykyisin haastatteluja hyvin harvakseltaan, koska niitä häneltä pyydetään hyvin harvakseltaan. Nyt jo 95-vuotias elohopeavaari on ikäisekseen kunnossa, joskin tämä vanha viestimies joutuu kommunikoimaan morse-aakkosin, avannepussissaan pulpahtelevien kuplien välityksellä. Sehän ei tietenkään menoa haittaa, hän muistaa 1900-luvun alkupuoliskon suomalaisen tanssiorkesteritodellisuuden diskurssit kuin huomisen päivän:

- Siihen aikaan Suomessa oli aika huonoa. Meitä oli Haparandan puolelta Jönsonin Kalle ja Jussi ”Runken” Löfqvist. Löfaksi me sitä aina nimitettiin, kiäh kiäh. Oli Georg Ozin entinen säestäjä. Ihmeteltiin muutaman keikan jälkeen, että mikä on homman nimi. Nuorempana Kale oli hurja despootti. Ei hän ollut meille eeltäkäsin kertonut, että turpiin anto toimi keikkapalkkana! Ja jos hoiti hommat hyvin, niin saatiin ehkä rähjäinen motellihuone ja pari kulhollista talkkunavelliä. Se oli herrojen herkku silloin, banaanitkaan eivät olleet vielä tulleet Suomeen... Batteryn ja couscousin kanssa jouduttiin vellit vetelemään kalseissa takahuoneissa brkl!

- Mutta Kale hoiti, jumanklåre, kun se hoiti! Kerran jäätiin 30 asteen pakkaseen motellin ulkopuolelle hytisemään, kun Malmstén oli vienyt avainnipun. Kale rytkäsi skandaalit jalkaan, marssi parinsadan metrin päässä asuvan nicepuolisen talkkarin kotioven eteen, ja esitti kirjaimellisesti kylmiltään herkän serenadin. Ja kuinka ollakaan: kaulin lenti Kalen päähän, ja porukassa tyrehdytettiin sitten verenvuotoa vuorotellen, aamuneljältä.

Nyt aika on kuulemma jo kullannut muistot:

- Koska tahansa alkaisin uudelleen. Työ itse asiassa helpponi huomattavasti, kun Virran Ola astui kuvioihin. Pääsimme hänen varjollaan kerran ihan Kämpin aulaan saakka. Ulkona ei tarvinnut enää odottaa settien alkamista, nyt päästiin monta kertaa ihan komeroon astikka. Niihin aikoihin, olisiko ollut 1952 [1974, toim.huom], Kale vaihtoi huilistia. Jokaviikkoinen näky partaisesta miehestä soittamassa huilua oli Kalelle ennen pitkää liikaa -olisi kenelle tahansa!-, ja näin tutustuttiin Kahakorven Immoon. Nuori siloposkinen sälli, ameriikanjatsia kuunteli mielellään. Hänellähän oli paitsi Suomen ensimmäinen nännilävistys, myös se omintakeinen huilunsoittotekniikka. Hän imi ”väärästä” päästä, saaden aikaan herkullisia tyhjiöääniä [CD, raita 4]. Myöhemminhän hän kunnostautui proge-puolella Kota-yhtyeessä.

Rumpali Carl Jönsonin radiohaastattelu vuodelta 1976 on säilynyt YLEn arkistoissa. Itse haastattelu käsittelee suurimmalta osin Ford Taunuksen ylläpitoa ja huoltoa, mutta läheltä viisas haastattelija sai Jönsonista irti myös hänen musiikillista menneisyyttään samalla, kun hän paini suorassa lähetyksessä tuulettimen hihnan kanssa:

- Ei se elättänyt. Mutta kova oli Kale! Edelleen ihmettelen, mistä noita lahjakkuuksia oikein pulpahtelee. Seuraintalolla soitettiin, sinne se tuli ruskean matkalaukun kanssa ja kysyi, saako ruveta laulamaan. Me, että mikäs siinä. Punaiset lehdet, Gis-molli! 'malaut, se veti tosta vaan, meidän soitto loppu heti b-osan alkuun F#7:n kohdalle, mutta Kale jatko, oli se niin hurja! Eikä tehny edes tiukkaa, ojennakko jakarin.

Kalevi Hokkanen ja Rundmarkers Kärväselän Yhteistalolla 1968. Kalevi Hokkanen elektronipianossa. Mielenkiintoisana yksityiskohtana huomioitakoon Hokkasen jakaus, joka sittemmin siirtyi puolelta toiselle.

Tämän jutun teksti on referaattia kesäkuussa 2006 julkaistavasta kirjasta Hyvä kakkonen – Kalevi Hokkasen referoimaton tarina, jonka on kirjoittanut Jukka Seppinen ja jonka kustantaa BookStupido Oy. Kirjan mukana seuraa cd, joka sisältää harvinaisia ääninäytteitä Hokkasen uralta.

Tästä se lumipallo lähti vyörymään: vuonna 1956 Kalevi Hokkanen sai sopimuksen ns. ison levy-yhtiön kanssa, ja hänestä tuli liki yhdessä yössä valtakunnan ykkös-kakkossolisti.