1/3: Ali, Amir ja Azir Kyllä, tiedossa on, ettei valovuodella mitata aikaa. Nykyisin on kuitenkin kaikenkin uhalla perusteltua todeta, että duunarikin pystyy viettämään valovuosien mittaisen ruokatunnin.   Toki Alin, Amirin ja Azirin pizzeria-spagetteria-kebaberiassa kävivät lähes kaikki kansan­kerrokset. Köyhät. Rikakset. Keskiluokan rippeet. Muut, ketkä? Tv-ruutujen alareunoissa vierivien prosenttilukemien avituksella onanoivat kaupan ja talouden ammattilaiset vitsai­li­vat monasti tuon trynaamisen trion syöttölän nimestä ”AAA Kebab”, että tuskinpa mah­taa luottoluokitukseensa viitata, heh heh!   Kuitti tuli aina pyydettäessä. Joka asiakkaalle muistettiin sanoa maksun yhteydessä ”Pyydän saada antaa sinulle kuitin kaupasta”. Moinen höveli nöyryys valloitti suomalais­ten sydämet oitis. Ali, Amir ja Azir Özmalan ovat kurdeja, kuten suuri osa turkkilaisiksi luulluista kebab-yrittäjistä maassamme. He onnistuivat pakenemaan nälkää ja kansanmurhaa Koillis-Turkista, Gülashan pakkopaimennusleiriltä viitisentoista vuotta sitten, onnistuttuaan keräämään matkakassan sukan­varsiinsa risukerppuja myymällä sekä mustekynien säiliöitä täyttämällä. Hullu turkkilainen paikallis­viranomainen oli ehtinyt tappaa Alin ja Amirin kaksi siskoa sekä vammauttaa vakavasti kolmea veljeä. Yksi heistä makaa edelleen loukkaantuneena sairaalassa: häntä oli kutsuttu siaksi, eikä anteeksipyyntöä ole tähänkään päivään saakka kuulunut. Ilman isä-Azirin suhteita ja voitelu­tekniikkaa koko Özmalanin kronikka makaisi hengettömänä keskellä ottomaanien maaperää.   Tämä oli virallinen tarina.   Ali, Amir ja Azir Özmalan ovat oikeilta nimiltään Boban Volkovic, Goran Kadymovic sekä Miro Brankovic. He ovat kotoisin 90-luvun alun Serbiasta. Miro ei ole Bobanin ja Goranin isä, vaan vanhempi työtoveri. Painotettakoon jo tässä välissä, että koko kolmikko väis­tää serbistereotyyppimielikuvamme olemalla vallan leppoisa ja holja, ammattinsakin myötä. Aikoinaan he työskentelivät ydinfysiikan haastavalla saralla, mutta kun Balkanilla alkoivat albaanit hengittää niskaan, katsoivat he paremmaksi paeta Suomeen paistamaan pizzaa kurdeiksi tekeytyneinä.   Vaatetus oli huolenaiheista pienimpiä. Jo kotikaupungista löytyivät tarvittavat, väljät, muhamettilaisuutta huokuvat kauhtanat, karnevaalitarvikeliikkeestä tarpeeksi hyvä­laatuiset fetsit. Turbaaneja ja arabihuivejakin harkittiin, mutta ne olisivat saattaneet lou­kata jotakuta. Mirolta löytyi kolme paria sandaaleja, niihin liimattiin kullanvärisestä askartelu­paperista puolikuita.   Uskonnolliselta vakaumukseltaan Boban, Goran ja Miro ovat oikeasti hypoteisteja ja  nepoteisteja. He uskovat mahdollisen Jumalan olevan meissä kaikissa, mutta vain niille sukulaisille, joille meistä on hyötyä. Nepoteistien serkusavioliitot ovat yllättävän harvi­nai­sia.   Suomen päässä yrityksen perustaminen sujui leikiten, mitä edesautti olennaisesti fluentti anglismin­kielen skilli. Boban ja Goran reiskasivat vanhan kangaskaupan tilat sillä aikaa kun kemiansakin aikoinaan lukenut Miro kehitti vastustamattoman pita-leipäreseptin. Sitä testattiin menestyksellisesti vastaanottokeskuksen zairelaisilla ja somaleilla, kaupungin­johtajakin kävi maistamassa. Jo seuraavaksi viikoksi kyläkouluun määrättiin viikoittainen hiilihydraattipäivä, ja Mirolle annettiin kaupungin avain.   AAA-Kebabin alkutaival sujui sangen mukavasti, vaikka omistajien oikea asiainlaita alkuperän suhteen olikin lähellä paljastua. Muutaman päivän ehti liike olla auki, kunnes joku evästi, että ”teitä tullaan sitten kutsumaan karvakäsiksi, älkää ottako sitä rasismina”. Tämä oli omiaan aiheuttamaan huolta kebab-uskottavuuden ja sen myötä myynnin suhteen, olletikin, kun Bobanilla oli vielä ”Serbian Silein Mies 1991” -titteli. Goranin käsivarret taas puskoivat kyllä karvaa, mutta se oli aivan liian hentoa, plyysinomaista sorttimenttia. ”Espanjalaisnaisillakin on enemmän karvaa kuin teillä. Viiksikarvaa!” valisti Miro nuorempiaan, passittaen heidät naapurikaupungin peruukkiliikkeeseen ostamaan varastoon monen perhepakkauksen verran partakreppiä.   Miro itse satsasi enemmän kylä­päällikkö­mäiseen, jugurttiukkomaiseen olemukseen. Kirpparilta löytyneel­lä poncholla sai kädet piilotettua melko mukavasti. Harmaa fetsi alkoi ajan myötä repeillä, mutta sitä saattoi tarpeen tullen paikkailla näppärästi jeesus­teipillä.   Bobanin ja Goranin työpäivät olivat alkava aamukuudelta kovin tahmeissa merkeissä, teatteripartaliiman sivelyllä käsiin. Tuo ns. mastix vaati myös erillisen poistoaineen, minkä myötä kaverusten työpäivät päättyivät aina spriintuoksuisissa tunnelmissa. Mirokin kar­voit­ti itseään hieman – varmuuden vuoksi. Pulisonkien pituus heitteli epähuomiossa joskus perättäisinä päivinä sentillä-parilla, mikä olisi saattanut tuottaa ongelmia, mutta onneksi suomalaiset eivät katso edes kaulan korkeudelle, saatikka että silmiin.   Vasta monen vuoden kuluttua miehet huomasivat yllätyksekseen, että partakrepin, mastixit ja poistoaineet saa verovähennyksiin tulonhankkimiskuluina. Veroilmoituksen ”Pois­tot” -kohdassa lukeva ”Poistoaine” ei ollut verobyrokraattinen sanaleikki huonoim­mas­ta päästä.   Karvoituksen kunnossapidon myötä piristyi kaupanteko heti ja asiakaskunta kasvoi. Ku­kaan ei enää katsonut epäluuloisesti. Kebabmiestä on karvoihin katsominen, arvatenkin. 2/3: Vortex Jääkiekon MM-kisojen aikaan Miro sen kehitti. Asiakkaat poissa, pelkkiä kotiinkuljetuksia, keittiöfrustraatio. Goran ajoi firman Fiat Multiplaa koko päivän. Erätaukojen aikana puhe­lin soi tauotta.   Miro ei koskaan tullut ymmärtämään, miksi niin häkellyttävän moni suomalainen jätti pizzastaan reunat syömättä. Ensi alkuun hän epäili reseptinsä sittenkin epäonnistuneen, mut­ta ei se sitä ollut. Nämä pizzanreunat olivat parempia kuin monen muun paikan koko pizzat. Ehkäpä syy oli osin kulttuurinen: Miron kotikaupungissa pizzat syötiin aina koko­naan: aterian loppusuoralla pöytään iskettiin pullollinen kädenlämpöistä Slivka-luumu­viinaa, johon reunakäppyrät dipattiin jälkiruuaksi. Lapsetkin saivat maistaa. Goran ei Slivkasta niin välittänyt, hänen suosikkipizzanreunadippinsä oli Becherovka.   Miro tuli pohtineeksi ”reunattoman pizzan” konseptia. Idea tuskin oli uusi. Hän pyörä­yt­ti veitsellä vaalean taikinareunan poie, kuivuneet kuplat rapsahtelivat periksi. Miro tuijotti marginaalinsa menettänyttä lättyä niin tarkasti, ettei huomannut Bobanin saapuneen vie­reen­sä.   - Kuulin hiljaisuuden. Mikä on?   - Ehkei mikään, tai sitten kaikki. Katso, dissektoin pizzan uloimman vyöhykkeen pois.   - Onko tämä uusi hittituotteemme?   - Siitä en vielä tiedä, mutta katso. Tässä pizzassa on yhä reunat!   Tilanne jatkui o:n ja c:n muotoisin sektorein. Miro leikkasi uloimman kerroksen toisensa jälkeen. Pizzan kokoulottuvuus pieneni, mutta reunat pysyivät. Miron muutamannella veitsenpyöräytyksellä lattialle putosi lattialle pari katkarapua ja herkkusieniviipaletta.  Pizzan ollessa halkaisijaltaan enää noin suklaanapin kokoinen otettiin esiin muistikirja ja skalpelli, tunnin kuluttua kannettava tietokone sekä Miron rukousmaton sisällä sala­kuljettama lasermikroskooppi, joka edusti uusinta uutta jugoslavialaista sotarikos­teknologiaa vuodelta 1989. Goranin saapuessa pyysivät Miro ja Boban häntä sulkemaan putiikin ja nostamaan puhelimenluurin irralleen pöydälle.   Aamuneljältä pippurinmuruksi lautasen keskellä luultu knääli sitten käynnisti aika­kauden, joka teki aikakausista puhumisen turhaksi, kääntäen historiassa uuden aika­kaus­lehden (lehden). Pizzassa on aina reunat. Mutta reunaehtojen supistuessa tarpeeksi pieniksi syntyy Miron Vortex. Maalimerkinkuuloisuudestaan huolimatta voitaneen em. ilmiöstä huoletta käyttää suomennosta ”pyörre” (tästä eteenpäin Vortex). Hiuksia ei ole tarkoitus halkoa, koska Vor­texin kohdalla moinen tarkoittaisi samaa kuin sahaisi tylsällä lelusahalla ikihonkaa pitkit­täin. Me unohdamme nyt myös sekä makro- että mikrotasot. Miro käyttäisi tietenkin mie­lel­lään käsitettä ”Mirotaso”, muttei uskalla: muistammehan hänen olevan virallisesti Azir.   Ja olivathan Boban ja Goran mukana Vortexin synnytysprosessissa. Päässälaskuihme Boban heitteli tarvittaessa autismia hipovia murtolukukinkereitä, ja kun jossain triljoonas­osien paikkeilla alkoivat Miron kädet väkisinkin täristä, oli Goran avuksi mm. olkapäitä ja ohimoita hieromalla.   Nurkassa hiljaa pauhannut aamu-tv ilmoitti Suomen taistelleen voiton Venäjästä 3-2. Her­rat Volkovic, Kadymovic ja Brankovic jättivät uutisen huomiotta. Eivät tietenkään pa­huut­taan: pizzalautasella vellova Vortex vain sattui olemaan mielenkiintoisempaa seurat­ta­vaa.   Yhäkään ei tiedetä, syntyikö reunanpoistoja toistettaessa musta aukko, tai edes sen kaltainen phenomenon. Äärimmäisen pieni partikkeli vain räjähti neulankärjen kokoiseksi tummaksi täpläksi, joka sitten alkoi pulssimaisesti edelleenlaajeta, täyttäen ennen pitkää noin 50-70% lautasen pinta-alasta.   Visuaalisesti Vortex oli monitulkintainen. Bobanin katsoessa sen sisään häntä alkoi hui­ma­ta, Goran taas sai migreenikohtauksen jo muutaman sekunnin tuijotuksen jälkeen. Miro merkitsi tutkimuspäiväkirjaansa määritelmän ”Jonkinasteinen alati elävä aseen piipun, pesukoneessa kiemurtavan valkopyykin ja rectumin ristisiitos, jonka uumenissa tapah­tu­van vuoristoratamaisen, trombimaisen, pysähtymättömän levottomuuden katsominen ai­he­ut­taa silmämuniin epämiellyttävän, imevän olon.”    Alkuperäisinä tutkimuskielinä olivat englanti ja latina.   17 vuoden kuluttua Miro koettaisi aikaansaada Vortexia suomalaiseen Piippo-tikka­tauluun, muttei onnistuisi.   Kokonaan omaksi dilemmaksensa nousisi ajan oloon se, onko lautanen Vortexin reuna.  Mutta mitä Vortex tarkoitti käytännössä, paitsi asiakasmäärän huomattavaa enenemistä?   Se oli paizi pitsataksi, myös aikataksi, paikkataksi ja tilataksi 3-in-1. Vähintään. Todel­li­suu­den tasoja, kartoittamattomia värejä Pantonen, RGB:n ja CMYKin ulottumattomissa, niin kornilta kuin kuulostaakin. Se oli parempi kokea kuin katsoa. Vortexin viihdekäyttö syrjäyttäisi kaikenmaailman miedot huumeet ja kemialli­set tajunnanlaajentajat. Monopoli, patentti, ehdottoman salainen resepti. Jo pelkässä sormen työntämisessä Vortexiin suosi­tel­laan kaverin läsnäoloa. Vortexiin koskeminen aiheuttaa ulottuvuus-shokin, kuin suuren sähköiskun, jonka ajatustakin nopeammasta piiristä vieressäolijan on riuhtaistava uhri ulos.   Italialaisissa Vortex herätti suurta kateutta. Heidät oli lyöty omalla pelikentällään, mitä he eivät koskaan suostuisi uskomaan todeksi.   Hajuton ja mauton Vortex tosin oli, mutta siihen auttoivat mm. valkosipuli-aioli tai tabas­co. Vortex ranskalaisilla ei jostain syystä toiminut: ehkä ”pikaruoka” oli jonkinlaisessa lähtökohtaisessa ristiriidassa Vortexin ajattomuuden, paikattomuuden, tilattomuuden ja ehkäpä myös rasvattomuuden kanssa. Kevyen ja raskaksen raja harmaantuu, serdit ja kurbit sekoittuvat, Mozzarella menettää merkityksensä, Kulutusmilky Way, Ykkösmilky Way, what(n)ever, I did/do/will do it My Way, taksamittari ei Vortexissa raksu, vaikka koko uni- ja valveversumin kaikki eletyt elämät läpikävisi mikrosekunnissa. Ja jos yrittää koijaroida friteeraamalla, tulee avaruudesta suljeruus, ja grandiksi tarkoitetusta tripistä vain pahainen touhutippa, Billion Universestä pahainen Thousand Island.   Vakavia ongelmia tapahtumien keskiössä(?) paist([att]el)evalle serbikolmikollemme uhkasi tulla siinä vaiheessa, kun muutaman korkea-arvoisen upseerin delegaatio saapui juttu­sille sulkemisaikaan. Armeija oli kiinnostunut Miron keksinnön valjastamisesta sotilaskäyttöön. Se tavallinen tarina. Miro oli kuitenkin jo heti Vortexin keksitty­ään/löydettyään päättänyt, että hän ei oppenheimeriksi kappareille rupia.   Niinpä Miro tarjosi upseereille hiukan pohjaanpalaneet vortexit. Tätä tarinanhaaraa ei tar­vit­se jatkaa kuin korkeintaan jossain jäähtyneessä dogibägi-/takeaway -todellisuudessa, jota tuskin elämme tätä kirjoittaessa, sillä mahdollisuudet siihen ovat astrologisen pienet. 2b/3: Aikamiespoika Goranin syrjäaikahyppy - Jotain ihan yhtä typerää olisi taatusti keksitty, jos Newtonin päähän olisi aikoinaan pu­don­nut omenan asemesta dildo tai flyygeli, perusteli Miro ja kirjoitti mustekynällä muisti­kirjaansa otsikonmukaiset kolme sanaa. - Miksi panit oven lukkoon? jatkokysyi Miro. - Mieti nyt. Mieluummin vaikka se, että äiti yllättää masturboimasta kuin se, että olisit na­pan­nut minut verekseltään terska Vortexissa. Jonkun oli tehtävä tämä ennemmin tai myö­hem­min. - Kai tajuat ettei tuota pizzaa voi enää syödä. No kannattiko? - Jo vain. Revanssin aion ottaa asap. Heti kun huoneesta poistut. - Oletkos siinä, senkin härkä. Kerro lisää, sanelin pyörii koko ajan. - No se oli semmoinen... vangitseva tunne. Aivoissa alkoi kuulua riisimuromaista ääntä, välillä suhinaa. Ihan alussa oli kuin joku olisi tökkäissyt hehkuvalla kolvilla aivojen sisällä jotain aluetta. Ajattelin, että nytkö tuli infarkti. Mutta tulikin synapseille joukkoseisokki! Alkoi oikea Gigamerone, Tera­merone, etten sanoisi! Vortex-romantiikkaa tähtitarhassa ja sitä kiertorataa. Roddenberry pääsi paik­kaan, missä no man had gone before. - Kylläpäs sitä nyt maalaillaan. Oliko ihan oma pop-kulttuuri -viite. - Valitan. Mutta tämä oli vähän semmoista yhtäjaksoista märän unen REM-vaihetta. Ero­tiik­ka, rakkaus sun muut latteat määritelmämme liudentuivat pois. Oli vain nystyröityä ja juomutettua kiiltävän, universaalin lihan merta, vuositolkulla, vaikka pippeli oli pizzassa vissiin vain muutaman minuutin, olettaisin. Samalla täytyi kuitenkin varoa koviksi kän­tyik­si kuivuneita pornopyörteitä, eräänlaisia ryhdyntäkelvottomia jämiä, jotka muodos­ti­vat ainakin minulle ikäänkuin seksuaalisen limbotilan. Siinä hehkeinkin tähtinahkavyön kuningataramatsoni kilpistyy valkoiseksi kääpiöhomoksi. Suoron ympärille muodostui puoli­vihertäviä, veneeris-vortexiaanisia rakkuloita, jotka ilmeisesti olivat heijasteita uloim­piin reunakerrostumiin uunissa kohonneista kupruista. Tiedäthän, semmoisista ruven tai syy­län näköisistä? - Olet ilmeisesti pohtinut tuota määritelmääsi koko viime loppuyön? - Oli aikaa. - Semmoinen tunne on vähän, että sanojesi standardoinnin suhteen tulee olemaan han­ka­luuk­sia. - Mutta hei: sainpa siinä sivussa ensikontaktin ja kolmannen asteen yhteyden. - Jos olisit sanonut ”Kolmannen asteen yhdyntä”, olisit saanut avokämmenestä. - Kävi mielessä. Joten en. - No millaisia alieneja oli? - Itse käyttäisin mieluummin termiä ”ylien”. Selvästi olivat nimittäin meitä älykkäämpiä. Vi­la­ukselta vain näin. Sitten juoksivat pakoon. Ilmeisesti säikkyivät oreganon tuoksua. Tai sit­ten philipkdickiäni, joka oli melko tojivaisessa, takuulla yli 45 asteen Blue Moon – posi­ti­ossa.  - Tiedätkö, mitä meidän seuraavaksi pitää tehdä? - No? - Meidän tulee hankkia jostain seksuaalisesti viriilejä naisia ja palkata heidät koe­kanii­neiksi istumaan vortexpizzan päälle. - Montako tarvitset? Boban käy tuolla ammattikoulussa aina parturoitavana ja on sen myö­tä tutustunut moneen pirteään kampaajaopiskelijattareen. Varmaan tulisivat ilmai­sek­si. - Mitä muuten videokamera maksaa nykyään? - Parillasadalla eurolla saa ihan hyvän. 3/3: Vortexin skrämbläys Tärkeä askel Vortexin lanseeraamisessa oli sen skrämbläys. Miro oli sitä mieltä, että poh­jim­miltaan Vortex oli aivan liian helppo kenen tahansa maallikon, kuullikon ja marsikon sisäistää. Vortexin konsepti oli siis monimutkaistettava skrämbläten. ”Skrämbläys” on poli­tiikan kuvioista tuttu uu(ti)stermi, joka tulee esiim esinerkiksi kaikenlaisten skandaa­li­en, kavallusten ja talousrikoksien yhteydessä. Käsiteltävän väärinteon vyyhden termit, tie­dot, huhut, faktat, mutut, selittelyt, memot sekä lausunnot sekoitetaan, kaulitaan ja kään­ne­tään lehdistön avustuksella niin moneen kertaan niin kauan, kunnes syyllinen tai syylli­set on mahdotonta jäljittää. Tarvittaessa vassaritoimittajienmentävät porsaanreiät tilkitään sarkasmilla, ironialla tai tiettyjen sanojen toistolla, tavoitteena merkitysten inflaatio tai yhden­tekevöityminen. Skrämbläys ei suinkaan ole sama kuin ”salaliitto”: monta kertaa riit­tää, että skrämbläyksen lumipallo vain tupsautetaan vyörymään median rinnettä alas, systeemi hoitaa loput, keltaista lunta on siellä täällä.   Miro katsoi parhaaksi hoidattaa skrämbläämisen parhailla mahdollisilla asiantuntijoilla, eli filosofeilla. Hänellä oli jo varaa palkata tusinan verran Euroopan parhaita filosofeja istu­maan alas samaan, lukittuun huoneeseen kahdeksitoista tunniksi ja skrämbläämään käsi­tyksemme Vortexista. Ensimmäiset kolme tuntia oli jäykähköä peruspyörittelyä, mutta kun filosofeille sitten tarjottiin Vortex-pizzat, lähti ex-pilvenpolttajien läppä lentoon slice kerrallaan! Iltakymmeneen mennessä kellään ulkopuolisella ei olisi ollut pienintäkään mah­dol­lisuutta ymmärtää filosofien aivoituksia, jotka onneksi saatiin tallennettua ja myöhemmin litteroitua 1682-sivuiseksi dokumentiksi.   Platoniin viitattiin yllättävän harvakseltaan. ”Tähän on tultu” on sanottava suurella varauksella ja varovaisuudella. Verinen mennei­syytemme on vaihtumassa tomaattipyreiseksi tulevaisuudeksi, mutta täysin varmoja ei voida yhäkään olla siitä, mitä loppujen lopuksi ovat nämä ”tämä”, ”olla” ja ”tulla”. Usvainen uusi ”tämä-kaikki” -käsitys ja sen myötä todellisuus on hyvin kiehtovan, epä­määräisen hämärän peitossa. ”Nykyisyys” ja ”Nyt” -käsitteet on jossain määrin hylätty perus-Bolognesen lailla, mutta ovet on jätetty raolleen: ihmiskunnan tajunnan­laajen­nuk­sen ollessa vielä keskeltä raaka et voi milloinkaan olla satavarma siitä, elätkö omaa vai jonkun muun todellisuutta. Se on hinta, jonka Vortexista maksamme. Löytämisestä on pitkä matka hallitsemiseen, esim. nälänhätien voittamiseen. Ehkei Vortexia ole tarkoitus­kaan hallita, ehkei sen kaaoksesta ole tarkoituskaan syntyä järjestystä. Totuus ei palaa tulestakaan, mutta AAA Kebabin pizzauunissa se voi kärähtää. Hyvälläkin tavalla, hyvällä tuurilla. Pahoja ja vahingollisia vortex-matkoja on tullut Bobanin, Goranin ja Miron tietoon hyvin vähän, ja niidenkin kohdalla osasyynä oli useimmiten joko sekakäyttö tai yhdeksi täytteeksi jostain syystä haluttu ananas.   He ovat edelleen Ali, Amir ja Azir. Aikovat olla loppuun -mitä se sitten tarkoittaakaan- saakka. Siinä, että nimien alkukirjaimet ovat A ja Ö, oli heille mieltäylentävää symbo­liik­kaa. Jumalan avulla pääsee vain O:hon saakka.   Eikä ainutkaan asiakas koskaan nähnyt pizzavortexissaan Kristuksen pärstää, vaikka kuinka yrittivät jotkut siristellä ja lautasta käännellä.    AAA Kebab ei siinä mielessä ole entisellään, että nykyisellään se on myös Stephen Hawkingin kantapaikka. Hän matkustaa sinne yleensä torstaisin yksityispyörätuolillaan. Stephen Hawkingin vakiopizzan täytteet ovat jauheliha, herkkusieni, katkarapu ja Vortex.   Tai no, täytteet ja täytteet. Onko täydestä tyhjentynyt sama kuin tyhjää täynnä? Ja onko oikeaoppisessa tyhjiössä edes sitä tyhjää? Jos pizzatäytteet loppuisivat yhtäkkiä tukusta, olisiko tarjolla enää pelkkää ei-oota? Kun Vortex-täytteisen (sic) pizzan kääntää pöydälle  ylösalaisin, miksi Vortex alkaa hetken kuluttua pitää rutajaista, kainalopierumaista ääntä? Mm. näitä elämää suurempia, vortexinkokoisia kysymyksiä puitiin useasti sulkemisajan jälkeen serbien ja Stephenin kesken.     Parhaillaan tiettävästi selvitetään, onko Hawkingin esittämä ehdotus tuplavortex-täyt­tees­tä toteuttamiskelpoinen, tuplajuuston tapaan. Ja jos on, aiheuttaisiko Vortexien kohtaa­mi­nen samassa pizzassa universumin luhistumisen viimeistään paistamis­vaihees­sa?   Mutta se on sen ajan, paikan, eetterin jne. murhe. Siihen saakka, tervetuloa. Vortex-buffet arkisin klo 10.30-14, joka kymme­nes Vortex ilmainen, täyden Vortex-passin arvo ∞ €.   Hyvää todellisuushalua! (C) Janne Kuusinen 2011